Let me dance in summer rain

Keskiviikkona vanhemmat lähtivät Iskelmäfestareille ottamaan vapaata, pitämään hauskaa ja muistamaan miltä tuntuu olla nuori taas. Tänään he sitten palasivat kotiin nuutuneina ja arki palaa takaisin raiteilleen. Pian on edessä papan hautajaiset ja lupauduin auttamaan kahvitarjoilussa parhaani mukaan. Tuntuu tyhjentävältä ajatella, ettei pappaa enää ole hauskuuttamassa saatika ylipäänsä keskuudessamme. Hautajaiset eivät kuitenkaan ole ajankohtaiset vielä, sen sijaan nykyhetki on. Hieman vinksalleen kääntynyt unirytmi pitäisi varmaan alkaa korjailemaan, sillä taas tuli mentyä neljän jälkeen unten maille. Eihän sitä noin vain aamulla sängystä pääsekään, vaikka kuinka heräisi aikaisin. Ennen kahtatoista pääsin kuitenkin ja kas kummaa, sain kamalan leivontainnon. Pakottava tarve leipoa jotain mansikoista, joita mummu oli 5 kiloa mennyt ostamaan. Lopputuloksena vietin yli tunnin leipomassa. Aloitin kääretortun teolla koko homman ja yllättävän hyvännäköinen siitä tulikin. Lukekaa siis, etten ole mikään maailman paras leipuri.

mansikkakääretorttu

Mausta en mene sitten vannomaan, mutta omaan silmääni se ei ainakaan näytä saatika tuoksu pahalta. Kääretorttua seurasikin sitten mansikkapiirakka, jonka onnistumisesta en mene alkuunkaan takuuseen. Monen mutkan kautta sain kuin sainkin sen uuniin ja saatoin rauhassa istahtaa syömään kääretortusta ylijäänyttä sitruunarahka-kermavaahto seosta mansikoiden kera. Tuli tänään kuvailtuakin lisää, kaunis ja aurinkoinen päivä, kun antoi inspiraation lähteä pihamaalle vaeltelemaan kameran kanssa. Äidin kukkaset päätyivätkin siis taas valokuvattavaksi. Pitäisi tässä joku päivä kuvata erästä kalenteriakin varten muutamat valokuvat, mutta siihen on vielä heinäkuussa aikaa. Nyt keskityn ottamaan rennommin ja nauttimaan aikaansaannoksistani.

Homemade rainbow above us

Niin se aika vain aina tuntuu hurahtavan ohitse. Nyt on jo perjantai, maanantaina sain tietää papastani ja nyt vanhemmat ovat olleet keskiviikosta asti Iskelmäfestareilla. Soittojen perusteella heillä on ainakin hauskaa ollut, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. He ansaitsevat hieman kahden keskeisiä reissuja, vapaata meistä lapsista ja ennen kaikkea hauskanpitoa. Samalla olen saanut mahdollisuuden ottaa vähän vastuuta ja hoidella nuorempia sisaruksiani yhdessä isän enon ja hänen vaimonsa kanssa. Mutta mitä suotta miettiä nyt mennyttä liikaa. Nyt voisi keskittyä enemmän tulevaan ja nykyhetkeen, joista molemmat ovat nyt ajankohtaisempia kuin mennyt. Huomenna suunnitelmiin kuuluu leipomisurakka kääretortun ja raparperipiirakan muodossa, mutta mahdollisesti suunnitelmat saattavat muuttua. Haluan taas yllättää vanhemmat, jahka he palaavat reissustaan ja ilahduttaa mummua, jos hän saapuu vahtimaan meitä.

Tänään tuli kuvailtua ulkona kaupassa käynnin jälkeen. Viime päivinä olen käynyt varmaan joka päivä paikallisessa S-marketissa ja pian jokainen sen kaupan myyjä tuntee minut nimeltä - vaikkei se paljoa vaadikaan, kun pienehkö kylä. Mutta kotiin tullessa ilmaantuikin naapurin koira pihamaaltaan ja päästin Remun vapaaksi peuhaamaan. Mikäs sen parempaa kuin antaa kahden vuoden ikäisen koiran peuhata vapaasti sydämensä kyllyydestä? Hain nopeasti sisältä kameran ja päätin napata muutaman kuvan. Tosin kun musta koira juoksentelee talon varjossa, eivät kuvat aina ole niitä parhaimpia. Naapurin koiran painuttua sisälle otin puutarhaletkun käteen. Remu sai luvan päätyä kylvyn puolelle ja kas kummaa, yleensä pelkurivauvamme saatiinkin suihkutettua märäksi. Loppujen lopuksi taisi koira nauttia siitä enemmän kuin suihkuttajat. Tässä onkin tämän päivän kuvasatoa sateenkaarta myöten.

Everything will be alright again..

Alkuun ideani oli kirjoittaa mukavista asioista ensimmäiseksi ja unohtaa ne surullisemmat myöhemmäksi. Elämässä ei kuitenkaan tapahdu lähes aina niin kuin haluaisi ja tälläkin kertaa se potkaisi päähän. Joskus menetys herättää halun kirjoittaa ja julkaista omia ajatuksiaan. Ja tällä kertaa takana oleva vuosi on ollut aika lailla menetystä tietyin ajanjaksoin. Kaikki menee hyvin ja yksi kaksi jokin meneekin sitten pieleen. Viime kesänä silloinen koiramme kuoli 2,5 vuotiaana, talvella äidin isä menehtyi syöpään, ja vaikken hänen kanssaan tekemisissä niinkään ollut, otti se silti koville. Nyt pari päivää sitten sain kuulla isän isän kuolleen yhtäkkisesti toden näköisemmin sydämen pettäessä. Alle 75 vuotiaana hän menehtyi juuri ylioppilasjuhlieni jälkeen.

Se ajaa miettimään. Papallani oli ongelmia alkoholin käytön kanssa, hän tupakoi paljon eikä juurikaan harrastanut liikuntaa muuta kuin piha-askareiden muodossa. Omalla isälläni on hieman sama lukuun ottamatta alkoholin käytön kanssa olevia ongelmia. Isäni ei juo juurikaan, mutta hän tupakoi ja liikkuu liian vähän. En toki väitä itsekään liikkuvani mitenkään paljoa, mutta sentään jonkin verran. Mietin kuitenkin ajaisiko tapahtunut isäni muuttamaan elämäntapojaan edes vähän? Voiko suuri muutos vaikuttaa niin ratkaisevasti? Nyt menetyksen tuoman shokin laannuttua hieman ovat erilaiset ajatukset nousseet hullunkurisina pintaan. Emme saaneet edes sanoa hyvästejä, joten tuntuu raskaalta miettiä tulevia hautajaisia. Kaikkein raskainta on kuitenkin mummulla, joka eli koko ikänsä papan rinnalla ja nyt pappaa ei enää olekaan. Kuinka raskasta on mahtanut olla löytää rakas kuolleena yhteisestä kodista? En halua edes miettiä moista.

Jonkin menetys, oli sitten kyseessä läheinen sukulainen, etäisempi tuttava tai sitten oma rakas lemmikki, on aina raskasta käsitellä. Vieläkään en ole kunnolla päässyt ylitse ensimmäisten koiriemme kuolemasta, äidin isän kuolema kummittelee mielessä vaikken häntä edes tuntenut, ja niiden myötä myös alkaa ajattelemaan niitä, jotka ovat menettäneet enemmän. Koko perheen menettäminen on jotain, jonka ylitse ei varmasti koskaan pääse. Oman lapsen menetys on asia, joka jättää ikuiset arvet yhtä lailla. Näitä asioita kun miettii, huomaa itsekin oman masennuksen aiheuttaneen tuskaa hyvin monelle. Se sattuu ajatella, mutta siitä huolimatta avaa myös silmät. Joskus kenties tarvitaan ronskimpia otteita, mutta siltikään en olisi halunnut oman pappani kuolemaa. Se ottaa koville nyt ja vielä pitkän aikaa. Suuntana on kuitenkin ylöspäin. Pappani oli mahtava ihminen alkoholi ongelmastaan huolimatta. Huumorintajuinen ja hauska. Hänen kanssaan tuli lapsena naurettua monet naurut. Nyt hän ei kuitenkaan joudu enää sörkittäväksi lääkärien pöydälle saatika joudu kärsimään kipuja, joita sairaudet synnyttivät.

Lepää rauhassa, pappa, muistamme sinut ikuisesti ♥

Kuvat ovat omaottamiani ja niiden kopiointi on rikos.