Alkuun ideani oli kirjoittaa mukavista asioista ensimmäiseksi ja unohtaa ne surullisemmat myöhemmäksi. Elämässä ei kuitenkaan tapahdu lähes aina niin kuin haluaisi ja tälläkin kertaa se potkaisi päähän. Joskus menetys herättää halun kirjoittaa ja julkaista omia ajatuksiaan. Ja tällä kertaa takana oleva vuosi on ollut aika lailla menetystä tietyin ajanjaksoin. Kaikki menee hyvin ja yksi kaksi jokin meneekin sitten pieleen. Viime kesänä silloinen koiramme kuoli 2,5 vuotiaana, talvella äidin isä menehtyi syöpään, ja vaikken hänen kanssaan tekemisissä niinkään ollut, otti se silti koville. Nyt pari päivää sitten sain kuulla isän isän kuolleen yhtäkkisesti toden näköisemmin sydämen pettäessä. Alle 75 vuotiaana hän menehtyi juuri ylioppilasjuhlieni jälkeen.
Se ajaa miettimään. Papallani oli ongelmia alkoholin käytön kanssa, hän tupakoi paljon eikä juurikaan harrastanut liikuntaa muuta kuin piha-askareiden muodossa. Omalla isälläni on hieman sama lukuun ottamatta alkoholin käytön kanssa olevia ongelmia. Isäni ei juo juurikaan, mutta hän tupakoi ja liikkuu liian vähän. En toki väitä itsekään liikkuvani mitenkään paljoa, mutta sentään jonkin verran. Mietin kuitenkin ajaisiko tapahtunut isäni muuttamaan elämäntapojaan edes vähän? Voiko suuri muutos vaikuttaa niin ratkaisevasti? Nyt menetyksen tuoman shokin laannuttua hieman ovat erilaiset ajatukset nousseet hullunkurisina pintaan. Emme saaneet edes sanoa hyvästejä, joten tuntuu raskaalta miettiä tulevia hautajaisia. Kaikkein raskainta on kuitenkin mummulla, joka eli koko ikänsä papan rinnalla ja nyt pappaa ei enää olekaan. Kuinka raskasta on mahtanut olla löytää rakas kuolleena yhteisestä kodista? En halua edes miettiä moista.
Jonkin menetys, oli sitten kyseessä läheinen sukulainen, etäisempi tuttava tai sitten oma rakas lemmikki, on aina raskasta käsitellä. Vieläkään en ole kunnolla päässyt ylitse ensimmäisten koiriemme kuolemasta, äidin isän kuolema kummittelee mielessä vaikken häntä edes tuntenut, ja niiden myötä myös alkaa ajattelemaan niitä, jotka ovat menettäneet enemmän. Koko perheen menettäminen on jotain, jonka ylitse ei varmasti koskaan pääse. Oman lapsen menetys on asia, joka jättää ikuiset arvet yhtä lailla. Näitä asioita kun miettii, huomaa itsekin oman masennuksen aiheuttaneen tuskaa hyvin monelle. Se sattuu ajatella, mutta siitä huolimatta avaa myös silmät. Joskus kenties tarvitaan ronskimpia otteita, mutta siltikään en olisi halunnut oman pappani kuolemaa. Se ottaa koville nyt ja vielä pitkän aikaa. Suuntana on kuitenkin ylöspäin. Pappani oli mahtava ihminen alkoholi ongelmastaan huolimatta. Huumorintajuinen ja hauska. Hänen kanssaan tuli lapsena naurettua monet naurut. Nyt hän ei kuitenkaan joudu enää sörkittäväksi lääkärien pöydälle saatika joudu kärsimään kipuja, joita sairaudet synnyttivät.
Lepää rauhassa, pappa, muistamme sinut ikuisesti ♥
Kuvat ovat omaottamiani ja niiden kopiointi on rikos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti